Keltainen tupa, perunaton maa. Osa 1: Kartano kotikylän kulmilta.
Vuodet vierii, mutta kahta en vaihda. Fordia ja kalsarimerkkiä. Syntymäpaikka kun on sydän suomen, siis sitä suottako kiittelisin? Täällähän aukeni ens´ elon huomen, tänne mä toivon hautanikin. Täällä on naapuriheimoni verta, täällä on ystävä voittamaton tänne ah tänne on kaipaus kerran, täällä kaikki mi kallista on. (Bensa varsinki) Näin isäinmaallisen ideologisesti kajahtaa Matti Korpilahden runoileman Keski-Suomen kotiseutulaulun toinen säkeistö. Miksi kirjoitin nuo sanat tähän alkuun? Siksi, että ne kuvastavat hyvin tunnelmiani. Muutin Oulusta joulukuussa takaisin kotiin, kun sain opinnot päätökseen, kämppä alkoi lähtemään alta ja muutenkin elämä alkoi tuntumaan väljähtäneeltä puurolta. Asuin Oulussa viitisen vuotta, ja olen kiitollinen kaikelle Oulun porukalle. Oulussa tutustui isoon määrään uusia ihmisiä, sai uusia ystäviä ja sai viettää monta unohtumattoman hauskaa hetkeä. Kolikolla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Välillä meni pitkiäkin aikoja kämpillä istuskellessa, eikä huv