Keltainen tupa, perunaton maa. Osa 5, Pinnotuksia ja pilvilinnoja

Alkuun pari huomautusta: 

Blogia ei ole kirjoitettu pilvessä, vaikka pilvistä puhunkin. Toistaiseksi ainoat pilvikokemukseni liittyvät 10-vuotiaana sairaalassa saatuun morfiinipiikkiin ja viiden vuoden takaiseen laskuvarjohyppyyn. Tämä myös lienee viimeinen blogi, joka ilmestyy tällä nimellä. Koetan muokata blogin nimen niin, ettei itse sivustoa tarvitsisi tehdä uusiksi. Tämä blogi on tarkastettu ja luettu, kenties hyväksyttykkin asianosaisen toimesta, jotenka mahdollisista sovinisti-misogynisti yms. nistijutuista ei kannata repiä housujaan. Itse revin työhousut, eikä kannattanut. Repeämän paikkaukseen käyttämäni teippi tarttui ikävästi hanuriin kiinni. Tai siis boksereihin. En myöskään kirjoita hänestä mitään sen suurempaa henkilökohtaista tietoa tai kuvia kumartele. Kunnioitamme tällä some-ernun päätöstä pitää matalaa rohoviilia internetissä.

Keltainen tupa, perunaton maa. Osa 5, Pinnotuksia ja pilvilinnoja

 Pilvet ne taivaalla purjehtivat 

taivahan sinessä vaeltavat 

minnekkä kulkevi pilvien tie 

kukaan ei tiedä et minne se vie

 Katselen kulkua taas pilvien

tahtoisin nousta mä harjalle sen 

matka ois edessä tuntematon 

ikuinen, kaunis ja loppumaton

 Näillä sanoilla kuvailee pilvien kulkua Uuno Yli-Tepsa teoksessaan pilvien tie. Miten tämä teos liittyy mihinkään? 

Tarina juontaa juurensa lapsuuteen, jolloin lapinlastenlaulut olivat iso juttu, ja kyseinen CD kuunneltiin niin monesti ympäri, että porukoitten vanhan Toyota Camryn mankka hehkui punaisena. Mieleen jäi kuitenkin vain yksittäisiä lauluja, kuten tämä, Pilvien tie. Laulu kuvastaa vertauskuvallisen erinomaisesti elämää ylipäätään. Elämä on yhtä vaellusta ja harhailua, eikä koskaan voi tietää minne päätyy ja miten, mutta sen mukana mennään ja nautitaan matkasta. 

Hiace sai jostain syystä koinaa niskaansa viime kesänä.
Ps. tämän kuvan nappasi asiakas Dronellaan, ei ole
oma ottama kuva. Jos joudun tekijänoukeusrikkomuksesta
vankilaan, niin ikävä juttu. Ja varsin todennäköinenkin skenaario.

Tähän kesään lähdin suurin toivein töitten osalta. Täysin hasardiin taloustilanteeseen tehty autonvaihtobisnes pisti vipinää töppösiin, ja toukokuu painettiin töissä menemään vailla huolta huomisesta. Tilille vilkaisu piti motivaatiota tehokkaasti yllä. Taustalla pääkopassa kaikui kuitenkin Hyvän ystäväni isän kommentti: ”Nyt on Juuson poikamiespäivät luetut”. Tämän kommentin hän lausui 10. huhtikuuta, sen jälkeen kun oli ensimmäisen kerran testannut Teslan kiihtyvyyttä Yli-iin suoralla. Naurahdin ennustukselle, koska en nähnyt siinä mitään realismia. En naura enää. 

Toukokuun lopussa käytiin lankomiesten kanssa
kalareissulla. Jytäkän työviikon jälkimainingit oli
vahvasti läsnä tuolloin. Ps. lenkkarit menee hyvin vielä
pari vuotta.

Auton vaihdosta johtuneet tarkat talouslaskelmani ja työtavoitteeni lensivätkin roskakoriin pelottavan nopeasti. Kohtalon päivä oli 27. toukokuuta, kun johtajat tekivät anteeksiantamattoman virheen, ja antoivat perjantain vapaaksi. Tuona päivänä alkoi nuorten aikuisten leiri maitoisten leirikeskuksessa. En olisi omasta aloitteestani sinne lähtenyt, mutta kaverin houkuttelemana lähdin kalastelemaan etelän vesille. Ja se kannatti. Leirin alkuinfon jälkeen iso leiriporukka jaettiin pieniin, 8 hengen ryhmiin ja tarkoitus oli keksiä yhteisiä asioita elämästä. Istuimme pöydän ääreen, ja vastapäätä istui satumaisen kaunis nainen, jonka hieskiekurat heiluivat otsalla kun hän puhui sählystä ja koirista, ja muutenkin kertoili mielipiteitään ilman turhaa kainostelua. 

Ennen leirille lähtöä mietin,
että leikkaanko nurmikon vai pesenkö Tessun.
Pesin Tessun. Se oli elämäni paras päätös.

En halua verrata häntä esineisiin tai asioihin, mutta on pakko, jotta pääsee fiilikseen. Katselin taloja yli kolme ja puoli vuotta, kun tämä tuli myyntiin, iski tunne, että tuossa se on. Autoja katselin yli vuoden, kun näin Tessun, iski tunne, että tuossa se on. Kun katselin tuota upeaa naista selittämässä mielipiteitään vegaaneista ja onnellisista lehmistä, iski sama tunne, tuossa se on. Tuota tunnetta on hankala kuvailla, mutta kun se iskee, luovuttaminen ei ole vaihtoehto. 

Risat lenkkarit toi valtavan yhteenkuuluvuuden tunteen

Viime talvena some ernuilin urakalla, ja poistin facebookin, lopetin iltapäivälehtien lukemisen ja vähensin uutisten lukua. Myös instagram oli lähellä mennä poistoon. Onneksi en poistanut. Leirin jälkeen tuli nimittäin seuraamispyyntö tältä yllämainitulta naiselta. Toiveissani tulkitsin tämän kiinnostuksen merkkinä. Mietin päivän taktiikkaa, ennen kuin avasin keskustelun. En ole kummoinen kalamies, mutta päätin kokeilla. Heitin vieheen veteen niin, että jauhoin kiusallista keskustelua mehiläisistä ja leikkipuistolaitteista, mutta jätin aina vastaamatta illan viimeiseen viestiin. Näin keskustelu jatkui aina seuraavalle päivälle, eikä katkennut missään vaiheessa. Tämä taktiikka oli kuulemma erittäin läpinäkyvä, mutta mitä ilmesimmin toimiva. Siima kiristyi pikkuhiljaa, ja haavilla pääsi kaappaaman heinäkuun lopussa, seurustelun merkeissä. Kala alkaa olla siis kanootissa. Tai no Teslassa.

Kesän aikana alkoi ilmaantumaan hämmentäviä asioita:
Suihkuun ilmaantui valtavasti lisää erilaisia purkkeja...

Instachattailyn jälkeen näimme ensimmäisen kerran kahden kesken Kuopiossa. Kävimme eläintarhassa ja torilla, keskustelimme elämästä ja kuolemasta ja istuimme sataman rantakivikossa ihmettelemässä suppailijoita ja katselemassa pilviä. Hypistelin rantakaisloja, ja lauloin mieleen tullutta laulua, pilvien tietä. Tuosta hetkestä lähtien, tuolla lapsuuden ajan laululla on ollut elämässä uusi, toiveikas merkitys.

Ja rikkinäiset keittiövälineet vaihtuivat uudempiin.
ps. kuvan peltipurkit ei kuulu astiastoon.

 Jälkeenpäin ajateltuna kesä oli varsin jysäkkä kokonaisuus. Pisimmät työpäivät hipoivat 20 tuntia, pinnotimme kattoja Vieremälle, Oulaisiin, Mikkeliin, Savonlinnaan, Lappeenrantaan, Tampereelle yms yms. Tämän lisäksi kun opasti uusia kavereita, valvoi öitä niin hyvässä kuin pahassa, yritti ottaa omasta pääkopastaan selvää, tutustua toiseen ihmiseen ja kun heinäkuussa sadekuurot pilasivat joka toisen työmaan, meinasi välillä puhalluttaa. En toisinaan edes käsitä, miten voi vetää ympäripyöreän työpäivän katolla alle puolen tunnin yöunilla. Kesä oli topakka, mutta samalla myös antoisin mitä minulla on ikinä ollut. En silti harmittele, että se on ohi. Kohdemäärisssä jäin muutaman kohteen päähän tavoitteesta, mutta en osaa surra sitä asiaa. Enempää ei olisi yksinkertaisesti enää mennyt. Tällä hetkellä on erittäin kiitollinen olotila olla lomalla ja värkätä kotihommia. 

32 kattoa sai uuden elämän tänä kesänä.

Säännöllisin väliajoin pysähdyn miettimään elämää taaksepäin. Paljon asioita kiteytyy reilu vuosi sitten isoveljeltä saatuun käytännölliseen elämänohjeeseen. Asuin tuolloin työttömänä porukoitten peräkammarrissa ja mietin suuntaa elämälle. Ohje meni näin: ”Jos ajat mönkijällä rapakkoon jumiin, mitä teet. Peruutat taaksepäin, otat enemmän vauhtia ja kiskaiset rapakosta yli, sama toimii elämässäkin”. Kiskaisin pakin päälle, lähdin pinnoittamaan kattoja, ja loppu on historiaa. Siitä rapakosta on jäljellä enää muisto. Uutta odotellessa. 

Kesään mahtui myös auringonottoa työpaikalla

En oikein edes tiedä miksi, mutta mennyt vuosi on kohdellut hävyttömän hyvin. Haaveilin rähjästä talosta hyvällä tontilla, sain hyvän talon hyvällä tontilla. Haaveilin Nissan Leafistä, sain Teslan. Haaveilin tyttöystävästä, sain sielunkumppanin. Tämän lisäksi hyvä työpaikka ja tukku uusia kavereita. Kun maailmalla riehuu pandemiaa, sotaa, inflaatiota ja muuta, oma elämäni menee täysin päinvastaiseen suuntaan. Toisinaan iskee tunne, että on saanut enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Mutta otetaan vastaan mitä elämä tuo, ja ollaan kiitollisia siitä.

Kerkesi sitä kesällä pitämään myös 4 päivän loman.
Tavarat kulkee kätevästi etukontissa.

 Yksin ei saavuta mitään, ei tyttöystävääkään. Siksi on aika kiittää taustajoukkoja: johtajia jotka antoivat ratkaisevan perjantain vapaaksi. Toukokuun työkavereita, joitten naisteniskuvinkit olivat niin hyviä, etten käyttänyt niistä yhtäkään. Ja se toimi. Kiitokset myös Enolle tukanleikkauksesta, ja isoveljelle joululahjaksi saadusta Hugo Bossin hajuvedestä. Valtava kiitos myös kavereille, joittenka mielipiteistä ja kokemuksista on ollut iso apu ajatuksia mutustellessa. Lopuksi voisin kiittää itseäni, ihailla olematonta hauistani peilistä ja myhäillä tyytyväisenä. Tai sitten voisin olla itselleni rehellinen, ja osoittaa kiitokset Hyvinkään Rintalihas-Joupin suuntaan. Omalla voortilla sai neljä vuotta ajaa rauhassa, Osariteslalla kaksi kuukautta. Siinä on mietittävää sähköautoilun vastustajille. 

Lopuksi mieli palaa tuohon kesäkuiseen iltaan, kun ujon kättelyn ja halauksen jälkeen Yariksen valot kaarsivat ensimmäisen kerran pois kämppäni pihasta. Käänsin katseeni taivaalle, ja jäin katselemaan hitaasti rakoilevaa pilviverhoa. Tuona hetkenä oli varmaa se, että Matka on edessä tuntematon.

Onko se myös ikuinen, kaunis ja loppumaton? Sitä en tiedä, mutta ainakin täydestä sydämestäni... toivon niin

- Juuso