Kesäpäiväkirja 5 - Kovaa ja korkealta

Näin alkuun ajattelin kertoa pienen, hieman ehkä surullisen tosi tarinan Muhoksesta. Pohjois- pohjanmaalla Oulun lähettyvillä sijaitsevasta Kylästä, joka on niin vähäpätöinen, ettei sitä ole edes merkattu näkyviin jatkosodan jälkeistä Suomen karttaa päivittäessä.

Hymy korvissa, koska alas pääsee aina.

  Asuipa kerran Einari Mallasnaukku, epäonnekseen Muhoksella. Huhu kertoo, että Einari oli heitetty lapsena kolme kertaa ilmaan ja otettu kahdesti kiinni.  Kuitenkin Einari oli jo varttunut, 58- vuotias ikämies. Muhoslaisena miehenä Einari oli jo vuosikymmenet ylpeänä kantanut sukunimeään. Pitkälti siitä johtuen, hänellä oli takanaan jo kolme avioliittoa. Lukuisten riitojen vuoksi, Einarilla oli jäljellä enää kaksi hammasta, jotka nähdessään kokeneempikin hammaslääkäri olisi pyörtynyt kauhusta.

Einarin aiemmat vaimot olivat muuttaneet pois, toinen Honoluluun ja toinen Lohjalle. Viimeisin vaimoista ei ehtinyt muuttaa, sillä kun Muhoslainen mies kyllästyy johonkin, sen hän myös osaa näyttää. Lepää rauhassa Marjatta.  Einarin elämä tuntui värittömältä ja epäonnistuneelta. Hän alkoikin miettimään, voisiko elämässä olla jotakin jännittävämpää, kuin istua Valmetissa joka päivä kuusi tuntia kylän ainoissa liikennevaloissa katselemassa, kuinka jatkuva autovirta jättää Muhoksen taakseen. Pitkän pohdinnan jälkeen Einari päätti Lähteä viikonlopuksi Ouluun ja varasi sieltä laskuvarjohyppykurssin.

Viikonloppu oli Einarin unelmien täyttymys, mutta sunnuntaina oli jälleen pakko palata Muhokselle, tuon saman Marjatan lannoittaman perunapellon äärelle. Nyt kun Einari oli ensimmäisen kerran elämässään liikahtanut pois Muhokselta, hän ymmärsi aiempia vaimojaan. Einari ei halunnut palata, mutta myöskään Oulun kaltainen hieno seurapiirielämä ei sopinut hänen kaltaiselleen kieroon kasvaneelle maalaisjuntille. Einari keksi ratkaisun ja päätti hypätä vielä yhden laskuvarjohypyn. Ilman varjoa. Mäjäys oli kova ja Einari kerättiin lopulta kasaan harjalla ja kihvelillä. Perimätiedon mukaan, Einarin toinen kulmahammaskin löytyi hitusen kaukaa, Utsjokelaisen mainarin vaskoolista. Einari siis kuoli, mutta hänen legendaariset viimeiset sanansa elävät vieläkin:  Muhos mun elämäni tuhos.

Tässä kuvassa näet kaksi ihmistä,
jolla kummallakaan ei ole pienintäkään käryä siitä,
 mihin  hommaan tulikin lähdettyä.

Osaan samaistua tähän opettavaiseen tarinaan, koska Einarin tavoin myös oma elämäni tuntuu kärsivän välillä jännityksen puutteesta. Päädyin samankaltaiseen ratkaisuun ja varasin laskuvarjohyppykurssin Oulusta. Toissa viikonloppuna koitti se hetki, kun  neitsyys meni. Ahmasuon pienlentokonekentän hallien katveessa, Muhoksella. Tein nimittäin ensimmäisen kerran elämässäni jotakin hurjapäistä ja hyppäsin ensimmäisen laskuvarjohyppyni. Einarista poiketen, minä käytin laskuvarjoa.

Olen odottanut vuoroani jo useamman tunnin. Nostan laskuvarjon selkään ja kertaamme vielä hypyn vaiheet hyppymestarin eli Mesun kanssa. Kiipeän viimeisenä koneeseen ja Mesu sulkee oven. Oman viehätyksensä on jo siinä, kun pääsee tuollaisen pienen lasikuituvispilän kyytiin. Finnairin Airbussit eivät ihan samalaista elämystä ole tarjonneet. Maailma on pieni, kuuluu vanha sanonta. Ja siltä se myös näyttää jo kilometrin korkeudelta. Kaikki näyttää uskomattoman pieneltä ja etäisyyksiä on hankala hahmottaa. Sikäli on erikoista, että näen kyllä 30 kilometrin päässä olevan Oulun, mutta Muhoksesta en näe merkkiäkään.  

Saan käskyn mennä ovelle. Liikahdan ja Mesu avaa oven. Potkurin ilmavirta tuntuu suuremmalta kuin Kreikan talouskriisi. Annan Nissanista suullisen testamentin mukaan huijaamalleni serkulle, lyön kopot päälle ja asetan jalan astinlaudalle. Kiipeän siipitukea pitkin ja jään roikkumaan sille. Vilkaisen alas ja tunnen, kuinka kakka hakkaa kalsareita kuin kultasepän pajavasara. Vielä viimeisen kerran vilkaisen koneeseen päin ja päästän irti. Opetus oli, että pitää rauhallisesti laskea 101,102,103,104,105 ja tämän jälkeen varjon pitäisi olla auki. Teoriassa helppoa, mutta Tipahtaessani alas kuin Nokian pörssikurssi, äänimaisema oli jokseenkin tämän kaltainen: ÄÄÄÖÖÖ ÖÖÖAAAÖÖÄÄÄÄAAS PUFFF. Puffilla on tarkoitus imitoida varjon aukeamista, ei housuun laskemista.

Muhoksen keskusta

Varjolla lentely on mukavaa ja saan alkuun ohjeita radion kautta. Otan ohjauslenkit käteen ja pyörin hetken ympyrää etsien Muhosta. Ei näy, joten keskityn ihailemaan oikeita maisemia. Lennän pienen usvan läpi ja myöntää täytyy, että ennen tuota hyppyä en ole koskaan ollut yhtä pilvessä.  Laskeutuminen sujuu yhtä mallikkaasti kuin Titanicin neitsytmatka ja tömähdys tantereeseen ei paljon tuntunut häviävän Einarin vastaavalle. Saamme kuvat ja palautteet hypyistä, Hyvästelemme hyppyporukan ja lähdemme kohti Oulua.

Hyppykurssi oli ehdottomasti tämän työntäyteisen kesän kohokohta. Kesä alkaakin olla jo puolivälissä ja töitä on vielä kaksi kuukautta jäljellä Seinäjoella. Syksyksi pitäisi kehitellä jotakin tekemistä, sillä aika on kulunut nopeasti ja pilkkikesä 2017 on ollut yllättävän lyhyt, mutta odotettua runsaslumisempi.  Hyppy oli hieno kokemus ja saimme myös omat hyppypäiväkirjat. Kirjaan tuli jo ensimmäinen merkintä ja luulen, että se ei ollut viimeinen. Olen iloinen siitä, että minulle ei käynyt kuten Einarille, eikä Muhos tuhonnut elämääni. Pikemminkin olen sille ison kiitoksen velkaa, yhdestä elämäni hienoimmasta kokemuksesta.

-Juuso Tauriainen